Pyrkien rehellisyyteen

Eli koetan läpikäydä tämänhetkisen kamppailuni muotoja, syitä ja merkityksiä. Oletko sinä rehellinen? Itse olen usein kuvitellut olevani oikein perusrehellinen ja silti olen matkan varrella useinkin joutunut toteamaan, etten edes voi olla, sillä en itsekään tiedä, kuka edes olen, tai mitä sisässäni tapahtuu. Mitä mieltä mistäkin olen tai mitä ajattelen, kuinka tunnen tai juuri muutakaan. Kolmannessa avioliitossani totesin, että kohtelen toista väärin antaessani hänen ymmärtää, että rakastan, vaikken kokenut sen kaltaista viehtymystä häneen, kuin arvelin, että parisuhteessa kuuluisi kokea. Vielä pari vuotta sitten, kun jo olimme eronneet, mutta hänen nurkissaan taas pyörin, mietin, että tämäkö sitten kuitenkin olisi sitä todellista, ettei minulle varmaan voi muutakaan olla varattuna ja että kaiketi vain oman rikkonaisuuteni ja sokeuteni tähden en sitä ymmärrä ja entä jos sitten kuitenkin vain pitäisi yrittää ja olla yhdessä ja siinä voisi kaikki kääntyä hyväksi. Mutta totesin viimein, ettei se voinut olla niin. Ja juuri sen rikkonaisuuteni tähden valitsin lopullisesti lähteä, koska koin, etten mitenkään siinä olisi voinut eheytyä ja päästä kasvamaan.

Se tämänhetkinen kamppailu liittyy nyt kuitenkin syömishäiriöön, jos niin voi sanoa. Alan todella miettiä, tulisiko tilanne nähdä jo äärimmäisen vakavana ja käsittääkseni kyllä. On se vain kumma miten sokea ihminen voi itselleen ja asioille olla. Tietämätön ja ymmärtämätön, mutta että sen varjolla muka rakastaisi itsensä tuhoamista ja pahuuttaan ja kurjuuttaan todella niin paljon, ettei suostu valoon, vaikka jo pimeys kuinka koskisi ja sisin huutaa tuskissaan.

Olen lukemassa Watchman Neen kirjaa "Hengellinen ihminen" ja se onneksi vaikuttaa pitävän sisällään tietoa, jota olen kaivannut vahvistukseksi jo vuosia. On vain jokin kumma kaava yleensä suinpäin sännätä kohti vaaraa, kun siitä varoitetaan. Siis että, kun vaikka haalii tietoa terveellisestä ruoasta, niin yhtäkkiä onkin kaksin käsin mättämässä kaikkea, mitä ei pitäisi ja mielessään toivoo, että tämä on nyt sitten se viimeinen kerta, enkä koskaan enää tähän lankea ja vielä jäähyväiset sille ja tälle ja sitten minä lopullisesti jätän pahan ja väärän ja elän terveellisesti ja hyvin. Moni ymmärtää varmaan, tarvitse rautalangasta vääntää.=)

En edes tiedä, mitä on olla terve. En vain yksinkertaisesti tiedä. Ja vaikka kuinka halveksunnan kourissa mylläisin pullataikinamaista kehoani, on ajatus hoikasta varresta kuitenkin niin kauhistuttava, etten tajua, miten ja milloin voisin niin eheäksi tulla, että todellisesti eläisin terveesti ja olisin koskaan enää torpedoimatta hyvää oloani. Mutten aio luovuttaa! Pitkään minussa on virinnyt haave ja toive ja näky ihmisestä, jollainen kenties olisin ilman kaikkea synnin tuomaa ylimäärää ja uskon, että Isä vielä johdattaa ja auttaa minut sen löytämään ja elämään todeksi. Auttaa, koska se on Hänenkin tahtonsa elämäni ja kehoni suhteen, onhan tämä Hänen Pyhän Henkensä temppeli, eikä se suinkaan ole vähäisin syy, miksi tahdon tilanteen muuttuvan, vaikka nyt olenkin käyttäytynyt täydellisen ääliön tavoin ja ehdoin tahdoin vaikeutan tietäni...

Mietin, onkohan kyseessä vain valhe, pelkkä petos tässäkin asiassa, joka saa minut luulemaan, että se olisi jotenkin vaikeaa tai vaarallista. Entä jos se sulaa yhtä lailla yltäni, tarve itseni piilottaa maailmalta, suojata rasvakerroksen alle, kuin pelko siitäkin, etteikö Isä minua enää hyväksyisi, jos vain otan uskon askelen ja luovutan asian Hänelle ja uskon, että Hän voi kaiken ja Hänen voimallaan asia on jo selvitetty? Sillä sehän on. Vanha ihmiseni on ristiinnaulittu Kristuksen kanssa ja nyt minun on vain uskossa elettävä se todeksi. Niinhän ensi kokemuksenikin oli: minun ei tarvitse tehdä enää syntiä! Miksi kuuntelisin enää valheita tai muiden sokeiden opastusta, jotka eivät itsekään käsitä, millaisessa pimeydessä kulkevat, kun eivät oman elämänsä vääryyksistä tahdo luopua ja siksi mielellään pitävät ympäristönsäkin pimennossa, koska joutuisivat muuten kohtaamaan oman tottelemattomuutensa ja ongelmansa ja sen, että Jumalan voimassa voi jokainen päästä synnin vallasta ja elää ylösnousemuselämää.

Se on helpommin tuohon kirjoitettu, kuin omaksuttu ja todeksi eletty, tiedän, älkää sen tähden suotta pillastuko. Jos teistä joku on jo kokenut vapautuksen, kuulisin mielelläni kokemuksianne. En tiedä tuntevani ketään, joka todellisesti eläisi vapaudessa...

Mutta kuten tulin äidilleni tammikuussa puuskahtaneeksi: "ei auta vaikka äiti oletkin, tämä loppuu vielä!" Tahdon olla terve ja vapaa, eikä minun onneksi tarvitse yksinäni siihen päästä, eikä omia voimiani mittailla. Kyse on Hänestä, ei minusta! Aamen.