Luokse Herran / tahdon tulla. / Luokse valtaistuimen.

Isän rakkaan / käden alla, / on turvani iäinen.

Tänään tahdon / sulle laulaa, / ylistystäsi riemuiten.

Aina saanhan / sinun olla, / luonas taivaisen kirkkauden.

  Nyt tahdon sun rakkaudestas, / kertoa täällä kaikille.

  Miten hyvä on lapsesi olla, / tuiskeissa tämän maallisen.

Sinun Sanas / päivittäin on, / leipäni elämä ikuinen.

Sinun Henkes / oppaani on, / tiellä synkkien metsien.

Omin voimin / luokses en voi, / tulla vaikka yritän.

Mutta Jeesus / voiman antaa, / auttaa aina kun vain pyydän.

  Niin ei tarvitse mun tääl koskaan / pelätä, että eksyisin.

  Vaan huoletta voin ain vaeltaa, / tietäen saavun kotihin.

Pyhä Isä / rakas taivaan, / auta muitakin näkemään.

Rakkautesi, / hyvyytesi, / armos kokemaan elämässään.

  Niin tahtovat hekin nyt tulla, / luo kirkkauden istuimen.

  Ja Jeesuksen veri voi pestä, / pois pimeyden valheineen.

  Kun valtakuntasi tuonut, / on rauhan maahan kaikille.

  Silloin jokainen kieli laulaa, / ylistystä yksin sinulle!!!!

Kuulin eilen Victoria Osteenin kertovan, miten hän oli odottanut vuoroaan, kun edellä asioineen tähden jo tiedä monettako työntekijää vaivattiin... Mikään ei auttanut. Henkilöltä puuttui kuitti ostostaan, jota olisi palauttanut, eivätkä he voineet toimia toivotulla tavalla. Hän huokaisi helpotuksesta vuoronsa koittaessa, kun saattoi esittää kuittinsa ja asia hoitui.

Viitaten siihen, miten meillä on Jumalan edessä oltava "kuitti" siitä, että meillä on lupa hänen eteensä tulla ja esittää asiamme ja odottaa saavamme avun ja vastauksen ja mitä nyt kulloinkin tarvitsemme. Hän taisi viitata yleisemmin Raamatun sanaan, mutta itselleni tuli mieleen, miten Jeesus on verellään ostanut meidät omakseen ja kansaksi Isälleen ja kuinka meihin uskon saatuamme on laitettu Pyhän Hengen sinetti.

"Ellette synny uudesti, ylhäältä, ette voi nähdä Jumalan valtakuntaa". Käsittäisin sen siten, että edes Raamatun sana ei yksinään riitä. Kuittina, todistuksena siitä, että meillä on laillinen oikeus ilmestyä Jumalan eteen, on uskomme Jeesukseen. 1.Joh 5:10 sanoo, että joka uskoo Jumalan Poikaan, hänellä on todistus itsessänsä. Kun Pietari Jeesuksen tiedusteluun vastasi, että tämä oli Kristus, elävän Jumalan Poika, Jeesus onnitteli häntä, koska liha ja veri eivät olleet sitä hänelle paljastaneet. Sen oli Isä itse ilmestyksen kautta antanut Pietarille tiedoksi.

Oletko sinä syntynyt uudesti? Saanut Jumalalta uskon Jeesukseen? Siten itse koen, että asia on. Henki johdatti minut tarttumaan Raamattuun ja sitä lukiessani Hän vakuutti minulle sen sanoman ja sain uskon. Olin syntynyt Jumalan lapseksi, vaikken sitä varsinaisesti itsekään ymmärtänyt (vaikuttaneiden valheiden yms. tähden) ja vasta toissa vuonna aloin kysellä, että sitäkö se oli?

Vaikka kuinka vetoaisimme Raamatun sanaan ja julistaisimme sen mukaan, mitä se opettaa, se ei meitä hyödytä, ellei meillä ole todistusta itsessämme. Vain todellinen usko Jeesukseen voi kelvata Isän edessä, riittäen meille kaikkeen ja ollen ainoa, mihin voimme turvautua! Mitään muuta ei ole!

Sanan mukaan toki uudistamme mieltämme ja opimme hänen näkemyksistään... en sano, etteikö Raamatun sana olisi voimallinen ja tarpeellinen. Mutta enhän voi noin vain marssia täälläkään tuomarin eteen ja alkaa vaikka korvausvaateita esittämään vain sen perusteella, että jossakin lakikirjassa sanotaan sitä ja tätä. Ellei minulla ole omaa henkilökohtaista asianomistajuutta jossakin vetoomuksessa tms. niin turha minun on oikeussalin ovia koputella.

Jumala kysyy, millä perusteella tulen hänen eteensä? Ellei minulla ole todistusta, "kuittia", uskostani Jeesukseen, että yksin hänen tekemänsä työn perusteella, koska Jeesuksen veri on pessyt syntini, ei hän voi toimia puolestani. Ei hän kysy, missä päin sanassa sanotaan niin tai näin.

Hän antaa anteeksi jokaiselle, joka sitä pyytää. Hän tahtoo jokaisen tulevan totuuden tuntemiseen, tekevän parannuksen ja saavan pelastuksen!

Ellet tällä hetkellä tiedä omaavasi todistusta uskostasi, voit vaikka samon tein kääntyä Jeesuksen puoleen, tunnustaa syntisi ja pyytää armahdusta. Et tarvitse siihen pappeja, kokouksia, alttarikutsuja tai muutakaan. Näin Apt. 2:37-39 auttoi väen alkuun Helluntain jälkeen. "Kun he tämän kuulivat, saivat he piston sydämeensä ja sanoivat Pietarille ja muille apostoleille: "Miehet, veljet, mitä meidän pitää tekemän?" Niin Pietari sanoi heille: "Tehkää parannus ja ottakoon kukin teistä kasteen Jeesuksen Kristuksen nimeen syntienne anteeksisaamiseksi, niin te saatte Pyhän Hengen lahjan. Sillä teille ja teidän lapsillenne tämä lupaus on annettu ja kaikille, jotka kaukana ovat, ketkä ikinä Herra, meidän Jumalamme kutsuu".

Kivaa kevätpäivää sinulle!

...ja silti niin ajankohtaista. Jokohan kierre katkeaisi, kun tuon nämä ilmi, etteivät jää mielen sopukoihin vain hämärään pyörimään.

" Sen kurjuudenko ja kuoleman, joka ravistellut ruumistasi kaikki nämä vuodet ja uhannut tuhota kaiken koskaan kokemasi kauniin, sinä aiot asettaa etusijalle ja ylistyksen paikalle huoneessasi, suoden sille aikasi ja huomiosi samalla, kun sielusi kituu kohti loppuaan ja huudat miten sattuu ja särkee!?!?

Etkö sinä jo typerä ihminen ole saanut siitä kylliksesi?

Eikö jo olisi aika vaihtaa palvontansa kohde?

Yhäkö sinä kuvittelet voivasi kiemurrella vastuuta pakoon, väistää valintojesi seuraamukset ja päästä pälkähästä kunhan kauniisti katuen pyydät anteeksi?

Kuinka kauan sillä on vielä arvoa sen verran?

Etkö jo opi?

Etkö vieläkään usko?

Oikein todellako toivot kuolemaa???"

Eli alunperin 13.2.2006 ja ohessa oli sellaiset paikat kuin: Joh 5:24; Ro 12:9. Tahdon ihan oikeasti kääntää elämässäni uuden sivun, etten yhä kymmenen vuoden kuluttua kirjoita samoista ongelmista ja päättämättömyydestä sen suhteen, rakentaako kalliolle vai hiekalle. Tahdon tehdä Jumalan tahdon! En tiedä, onko tämä osa sitä, mutta niin kauan kunnes sen tiedän, tätä jatkan, koska näivetyn ollessani hiljaa! En mitään koskaan tehnyt ole, joten katsotaan, auttaako tämä nyt sitten elämässä eteenpäin=). Kivaa kevätpäivää!

Olen tyhjä.

Kaikenlaisten roolien ja arjen yritelmien takana on pelkkää loputonta tyhjää.

En näe itseäni.

En tiedä missä, tai mikä olen.

Minussa ei ole kenellekään mitään annettavaa.

Kavahdan jos joku pyrkii roolin taa. Entä jos hän ei pidäkään näkemästään. Jos olenkin vain naurettava, säälittävä, etova ja hyödytön.

Sellaisen haluaa viskata kauas luotaan.

Kaipaan kuulijaa, näkijää. Jonkun antamaan merkitystä tyhjyydelleni.

Auttamaan tuomaan sieltä esiin sen, joka nääntyy istumattomien rooliensa alle.

Olenko liian turtunut torjuntaan?

Voisinko voittaa pelon ja kuoriutua esiin?

Ottaisitko minut avosylin vastaan...

Kuolemaansa syntyneen perhosen.

Kirjoitettu tosiaan 21.10.2005, mutta kyllä näissä tunnoissa on ihan viime aikoinakin ryvetty. Kun kilttinä menet kerran uskomaan, ettet ole minkään arvoinen, on Jumalallakin iso työ kääntää ajattelun ja uskon laivaa. Onneksi jo tähän asti on tultu. Kunhan nyt ajattelin, tuon, jos siihen joku vaikka pystyy samastumaan... Hän ei todellakaan heitä ketään luotaan, jos häntä sydämestään lähestyy! Usko se.

Muna kämmenellä.

Elämän alku.

Uuden vaiheen, tien.

Mihin vie, tiedä en.

Täysikuu taivaalla.

Kahdesti osoitettu.

Kaunis, herkkä.

Sen kun saisin,

vielä tuhat kertaa uudelleen.

Turhaanko uskon.

Luotettava sokeasti.

Annettava tuulen viedä.

Vielä tällä kertaa.

Ellen, en kestä.

Jos satun, satun.

Kestän sen.

Sinä myös.

Ja entä jos.

Eivät täydet kuumme tule edes täyteen?!

Ajan annettava näyttää.

Rakastan, koska haluan.

Jos sinäkin, sen kauniimpaa.

Antaa linnun laulaa.

Tuoda kevään taas talven takaa.

Itää ruohon, leskenlehden kukoistaa.

Pysythän edes tovin. Pysy. Todella.

Alunperin siis 22.4.2008 inhimillisen rakkauden perään huudellessa, mutta soveltunee kauniisti tähän päivään, kun tulossa täysikuu ja luottamuksen kohteena Isän todellinen rakkaus, joka EI VOI PETTÄÄ! Tämän kerran kun vielä luotan, en voi joutua harhaan tai pettymään. Isä kiitos siitä!

Pyhän Rakkaan Kaikkivaltiaan Jumalan nimessä toivotan sinulle siunausta ja kaikkea hyvää elämässäsi.

Olkoon tuuli myötäinen. Kariutukoot pahan suunnitelmat sinua vastaan. Tulkoon sopu ja rauha ihmissuhteisiin. Langetkoon armo ja anteeksianto kaiken menneen katkeran ja henkeäsi loukanneen ylle.

Lakatkoot vaikuttamasta väärät käsitykset ja valheet.

Olkoon Herran johdatus kaikessa tukenasi ja ohjenuoranasi, olkoot sydämesi avoin ja tahtosi altis noudattamaan kaikkea Hänen ohjaustaan.

Riemuitkoot sielusi kaikesta hyvästä ilolla siunaten jokaista kanssamatkaajaa.

Vuotakoon Hänen siunauksensa ja rakkautensa kauttasi maailmaan missä kuljetkaan ja koskettakoon ihmisiä ympärilläsi niin, että heräävä jano Herran puoleen ei enää tyydy kuin yhteydessä Häneen ja päästyään takaisin Taivaallisen Isän syliin.

Tulkoon rauha osaksesi maailmassa ja siunatkoon Hän tekosi, jotka kuuliaisuudessa teet.

Armahtakoon yhäkin siitä jos minkä väärin ja säilyköön tuntosi rohkeana ja puhtaana Hänen edessään niin, ettet koskaan enää koe tarvetta lymyämiseen Isäsi edestä.

Kiitos elämästä. Kiitos Rakkaudestasi. Armostasi!

Jeesuksen nimessä aamen.

Olin tämän kirjoittanut 20.3.2013

Vallan säälittävää, millaisessa kunnossa voi lyttyyn lyöty pieni todella olla. Alan olla kurkkuani myöten täynnä ja tahdon toisenlaisen tulevaisuuden. Mutta hyvänen aika, miten luja ote on vanhoilla valheilla ja vuosikymmenten aikana omaksutuilla asenteilla, ajatuksilla, käsityksillä, tavoilla jne. Pyhä Isä rakas, auta minut vapaaksi ja anna anteeksi, että olen taas mennyt putoamaan samaan vanhaan monttuun, jonka jo luulisi ajoissa tunnistavansa sen välttääkseen ja ei kun sinne...

Mahtaakohan tästä moni käsittää? Jossain syvällä sisimmässäni on vuosia elellyt kuva: kaunis, uljas, luottavainen, peloton, pystyvä ja altis kaikkeen hyvään, mutta todellisuudessa se, joka on elänyt tämän kehon kautta, on ollut jotakin aivan muuta! Se on arka ja pelokas ja hyljätty, arvoton edes toivomaan itselleen mitään hyvää, saati merkityksellinen tarpeeksi kyetäkseen ketään auttamaan, tai mitään hyvää aikaiseksi saamaan ja se on ällö ja ruma ja huono ja tyhmä.

Minulla on tatuointi. Siinä on nainen, jolla on perhosen siivet. Eräs kirjekaveri aikoinaan sen kirjekuoreen piirsi, kun kerroin, millaista toivoin ja se on juuri sellainen, kuin toivoinkin. Lopulta sen myös hakkautin ihooni, koska olin 'halunnut' tatuointia 15-vuotiaasta, mutta en arkuuttani uskaltanut ottaa ja sitten siitä tuli muodikasta, enkä halunnut joutua sen hullutuksen jalkoihin, että voisi joku sanoa sen olevan vain siksi, kun muillakin tms. Mutta kun jo kolmas lapseni oli syntynyt, ajattelin, että nyt jos koskaan ja sen tahdoin, joten otin ja sen merkitys on siinä, että päätin uskoa vielä jonain päivänä uskaltautuvani ulos kuorestani ja eläväni todeksi kaiken sen, minkä Jumala minuun on luonut ja mitä Hän tahtoo minun olevan ja että astuisin vielä luottaen ja uljaasti asemaani kaikesta ulkopuolisesta huolimatta ja kenenkään mielipiteistä välittämättä.

Se vaati todella uskallusta. Ottaa silloin se askel, että luottaisin vielä lunastavani tuon kuvan merkityksensä tähden.

En vielä ole sitä lunastanut. Mutta tänään päätän vastoin aiempaa kokemustani ottaa tässä kohtaa luottamuksessa kiinni siitä lupauksesta, että Isä ei minua kömmähdysteni tähden hylkää ja että Hän rakastaa minua ja auttaa minut uuteen elämään! En tahdo rypeä hetkeäkään kauempaa siinä kuoleman ja tuhon rapakossa, johon taas rähmälleni kaaduin. Ei ota enää vuosikausia uskaltautua uudelleen pystyyn! Minun ei tarvitse jatkaa synnin tekemistä, siihen langettuani, koska Jeesus on maksanut velkani ja on enemmän kuin kykenevä auttamaan minut pystyyn ja pitämään minut pystyssä, kunhan nyt otan uskossa Hänen apunsa vastaan ja lakkaan sen hulluuden, johon antauduin! Amen, halleluja!!! Isä kiitos! Kiitos Jeesus!

Pari Alistair Beggin puhetta tuossa kuuntelin "Go out and tell them!" Osuivat hyvin tämänhetkiseen aiheeseen ja siihenkin, mitä usein olen vaikeudekseni uumoillut: luulen voivani ja minun tarvitsevan omalla hulluudellani jotenkin auttaa vanhempiani säilyttämään omat ongelmansa, koska jos heillä on päiviteltävää minussa, ei heidän tarvitse nähdä omaa hulluuttaan, joka kaipaa korjaamista. En tiedä onko niin, olenhan todella saattanut aivan perättömästi vain väärinymmärryksen vuoksi tuon tähden vuosia tuhota elämääni ja pitää itseni tunkion pohjalla. Ehkei heihin ole minun tekemisilläni mitään vaikutusta. Mutta itselleni tuo kuvitelma on ollut voimakas valhe saamaan hulluuteni jatkumaan.

En tiedä kuinka tulee käymään, mutta "kiitti mulle riitti" sitä lajia ja aion opetella aina vain nopsammin pääsemään uudelleen pystyyn, mikäli ja sikäli kuin tulen vielä kaatumaan. En voi kantaa muiden kuormaa. Puhumattakaan, että sitä todennäköisesti pelkkänä placebona olen tehnyt tähänkään saakka. Se on vain päähäni istuutunut valhe, kuvitelma ja turha käsitys, että heitä kannatellut olisin. Sitä paitsi; jos se on ollut todellista, eikö ole rakkaudellisempaa saattaa heidät oman elämänsä totuuden eteen! Teen mieron työn, mikäli estän heitä kasvamasta. Niinhän silloinkin tuumin, kun eräs puolisen vuotta minua hakkasi ja häntä rakastin, niin lopulta tajusin, että minun on lähdettävä, koska jos rakastan häntä, en voi saattaa häntä vaaraan, että hän tappaa minut ja saa siitä vahingon. En minä silloin itsessäni kyennyt mitään arvoa tai syytä näkemään, että olisin pois lähtenyt. 

Sellaisia tänään. Kevättä pitelee. Jo joissain puissa isot silmut! Kohta vihertää=)

"Tule luokse Herran tänään

tule luokse ystävän.

Hän sun taakkasi voi kantaa,

auttaa läpi pimeän.

 Mitään uutta hälle et tuo,

kaiken tietää hän jo oi,

mutta itsellesi ihmeen

pyytämällä avun toit.

:Luona Herran taivas aukee

valo tuskan karkottaa.

Rakkaus sydämeesi laukee

pelon, valheet peittoaa!:

Kulje kanssaan elon päiväs,

kulje yöhön pimeään.

Luokse toisten eksyneiden

tuoden lohdun elämään.

 Heille huuda rakas Herra

heidätkin voi pelastaa.

Elämälles merkityksen silloin

ynnä rauhan saat...

Isän rakkaus jokaiselle

täällä varattuna on.

Kaivaten hän meitä etsii,

lupaa levon ja armon.

 Jeesuksessa järjestänyt

sovinnon hän kanssaan on.

Sinullekin kutsu kuuluu,

kuinka vastaat huutohon?"

Tapailin kyllä säveltäkin sille, mutta hyvä jos muistan, minkälainen=).

Eli koetan läpikäydä tämänhetkisen kamppailuni muotoja, syitä ja merkityksiä. Oletko sinä rehellinen? Itse olen usein kuvitellut olevani oikein perusrehellinen ja silti olen matkan varrella useinkin joutunut toteamaan, etten edes voi olla, sillä en itsekään tiedä, kuka edes olen, tai mitä sisässäni tapahtuu. Mitä mieltä mistäkin olen tai mitä ajattelen, kuinka tunnen tai juuri muutakaan. Kolmannessa avioliitossani totesin, että kohtelen toista väärin antaessani hänen ymmärtää, että rakastan, vaikken kokenut sen kaltaista viehtymystä häneen, kuin arvelin, että parisuhteessa kuuluisi kokea. Vielä pari vuotta sitten, kun jo olimme eronneet, mutta hänen nurkissaan taas pyörin, mietin, että tämäkö sitten kuitenkin olisi sitä todellista, ettei minulle varmaan voi muutakaan olla varattuna ja että kaiketi vain oman rikkonaisuuteni ja sokeuteni tähden en sitä ymmärrä ja entä jos sitten kuitenkin vain pitäisi yrittää ja olla yhdessä ja siinä voisi kaikki kääntyä hyväksi. Mutta totesin viimein, ettei se voinut olla niin. Ja juuri sen rikkonaisuuteni tähden valitsin lopullisesti lähteä, koska koin, etten mitenkään siinä olisi voinut eheytyä ja päästä kasvamaan.

Se tämänhetkinen kamppailu liittyy nyt kuitenkin syömishäiriöön, jos niin voi sanoa. Alan todella miettiä, tulisiko tilanne nähdä jo äärimmäisen vakavana ja käsittääkseni kyllä. On se vain kumma miten sokea ihminen voi itselleen ja asioille olla. Tietämätön ja ymmärtämätön, mutta että sen varjolla muka rakastaisi itsensä tuhoamista ja pahuuttaan ja kurjuuttaan todella niin paljon, ettei suostu valoon, vaikka jo pimeys kuinka koskisi ja sisin huutaa tuskissaan.

Olen lukemassa Watchman Neen kirjaa "Hengellinen ihminen" ja se onneksi vaikuttaa pitävän sisällään tietoa, jota olen kaivannut vahvistukseksi jo vuosia. On vain jokin kumma kaava yleensä suinpäin sännätä kohti vaaraa, kun siitä varoitetaan. Siis että, kun vaikka haalii tietoa terveellisestä ruoasta, niin yhtäkkiä onkin kaksin käsin mättämässä kaikkea, mitä ei pitäisi ja mielessään toivoo, että tämä on nyt sitten se viimeinen kerta, enkä koskaan enää tähän lankea ja vielä jäähyväiset sille ja tälle ja sitten minä lopullisesti jätän pahan ja väärän ja elän terveellisesti ja hyvin. Moni ymmärtää varmaan, tarvitse rautalangasta vääntää.=)

En edes tiedä, mitä on olla terve. En vain yksinkertaisesti tiedä. Ja vaikka kuinka halveksunnan kourissa mylläisin pullataikinamaista kehoani, on ajatus hoikasta varresta kuitenkin niin kauhistuttava, etten tajua, miten ja milloin voisin niin eheäksi tulla, että todellisesti eläisin terveesti ja olisin koskaan enää torpedoimatta hyvää oloani. Mutten aio luovuttaa! Pitkään minussa on virinnyt haave ja toive ja näky ihmisestä, jollainen kenties olisin ilman kaikkea synnin tuomaa ylimäärää ja uskon, että Isä vielä johdattaa ja auttaa minut sen löytämään ja elämään todeksi. Auttaa, koska se on Hänenkin tahtonsa elämäni ja kehoni suhteen, onhan tämä Hänen Pyhän Henkensä temppeli, eikä se suinkaan ole vähäisin syy, miksi tahdon tilanteen muuttuvan, vaikka nyt olenkin käyttäytynyt täydellisen ääliön tavoin ja ehdoin tahdoin vaikeutan tietäni...

Mietin, onkohan kyseessä vain valhe, pelkkä petos tässäkin asiassa, joka saa minut luulemaan, että se olisi jotenkin vaikeaa tai vaarallista. Entä jos se sulaa yhtä lailla yltäni, tarve itseni piilottaa maailmalta, suojata rasvakerroksen alle, kuin pelko siitäkin, etteikö Isä minua enää hyväksyisi, jos vain otan uskon askelen ja luovutan asian Hänelle ja uskon, että Hän voi kaiken ja Hänen voimallaan asia on jo selvitetty? Sillä sehän on. Vanha ihmiseni on ristiinnaulittu Kristuksen kanssa ja nyt minun on vain uskossa elettävä se todeksi. Niinhän ensi kokemuksenikin oli: minun ei tarvitse tehdä enää syntiä! Miksi kuuntelisin enää valheita tai muiden sokeiden opastusta, jotka eivät itsekään käsitä, millaisessa pimeydessä kulkevat, kun eivät oman elämänsä vääryyksistä tahdo luopua ja siksi mielellään pitävät ympäristönsäkin pimennossa, koska joutuisivat muuten kohtaamaan oman tottelemattomuutensa ja ongelmansa ja sen, että Jumalan voimassa voi jokainen päästä synnin vallasta ja elää ylösnousemuselämää.

Se on helpommin tuohon kirjoitettu, kuin omaksuttu ja todeksi eletty, tiedän, älkää sen tähden suotta pillastuko. Jos teistä joku on jo kokenut vapautuksen, kuulisin mielelläni kokemuksianne. En tiedä tuntevani ketään, joka todellisesti eläisi vapaudessa...

Mutta kuten tulin äidilleni tammikuussa puuskahtaneeksi: "ei auta vaikka äiti oletkin, tämä loppuu vielä!" Tahdon olla terve ja vapaa, eikä minun onneksi tarvitse yksinäni siihen päästä, eikä omia voimiani mittailla. Kyse on Hänestä, ei minusta! Aamen.